Alppien valloitus 2/3: "Onko vuorilla turvallista teltassa ukkosella?"

 Day 4: Ei alppivuohi vaan kantolaama

Valo tunki läpi telttakankaasta ja aamu valkeni rauhallisena. Yöllä teltassa vallitseva kosteus loi kylmää tunnetta, muuten yö oli kohtalaisen mukava. Hinkkasimme päällimmäiset hiet pois kainaloista vauvojen kosteuspyyhkeillä ja vaihdettiin yöpaitojen tilalle teknistä kangasta. Vatsat täynnä puuroa lähdettiin kipuamaan vuoren rinnettä ylös merkittyä vaellusreittiä pitkin. Aamulla ennen auringonnousua jalka nousi mukavasti ja matka yläilmoihin taittui metsikössä. Kauaa ei viileydestä saatu nauttia, hikikarpalot kiirivät otsalle heti kun aurinko alkoi mukiloida meitä säteillään. Ensimmäisellä pysähdyspaikalla puikahdettiin sisään pieneen kappeliin, joka oli kauniisti koristeltu eri elementein ja maalauksin.

Auringon noustessa vuoret valaistuivat yksi kerrallaan.

Vaelluksen luottokampaus: retkiletit!

 

Vesihörpyn jälkeen jatkettiin matkaa kantamuksiemme kanssa oli jokien ja lehmäaitausten. Alppilehmät elelevät vuorilla vapaina kuin porot tuntureilla. Siellä me ollaan heidän vieraitaan, kuljetaan heidän maillaan heidän ehdoillaan. Kantturat seisoskelivat keskellä polkuamme, vailla mitään ajatusta väistää. Hetki siinä sitten välimatkan päässä toisistamme katseltiin toisiamme ja mietittiin, että kenen tässä pitäisi väistää ja ketä. Lehmät suostuivat ottamaan muutaman askeleen pois polulta, mutta jäivät intensiivisesti tuijottamaan meitä ja ammumaan peräämme. Kohtaamisen ajaksi poimittiin maasta käsiimme kättä pidempää; paksuja oksia siltä varalta, että joku lehmistä haluaisi tehdä tuttavuutta. Tämä oli ehdottomasti vaelluksen jännittävimpiä osia, ne lehmät oli valtavia ja niitä oli monta. Huhhuh, en uskaltanut kaivaa edes puhelinta esille kuvan ottamista varten.

Lounaaseen mennessä oltiin talsittu itsemme Gletschiin, pikkukylään jossa hotellit olivat kuin Villin Lännen leffoista: vanhoja puurakennuksia, joiden ikkunaluukut oli suljettu ja joissa ei elämää näkynyt ollenkaan. Kylän keskellä olevan puiston penkillä paisteltiin perunoita trangialla ja ihmeteltiin asemalle pysähtyvää höyryveturia. Yhtäkkiä kylä täyttyi moottoripyöräilijöistä ja aiemmin kuolleen oloinen kyläpahanen oli kuin mikäkin kaupunki. Kylästä monet suuntasivat pikkureppujen kanssa vaellusreiteille ja moottoripyöräilijät jatkoivat matkaansa serpentiinitielle. Me ei kertaakaan nähty vaelluksen aikana muita, joilla olisi ollut isot rinkat ja muut vaellusvehkeet mukana, liekö siihen syynsä. Paikalliset varmaan pitäneet meitä ihan hulluina turisteina, kun yli +30 asteessa painetaan isot kantamukset selässä vuorenrinnettä ylös.

Matka jatkui vatsat täynnä kohti korkeuksia, seuraavana etappina olisi puurajan ylittäminen. Serpentiinitie kiemurteli rinteellä ja lehmät ja lampaat vaelsivat teiden välissä. Puuraja tuli ja puuraja meni, korkeutta merenpinnasta oli yli 2000m. Nähtiin reissun ensimmäinen alppimurmeli. Bongaushetkellä vielä tiedetty lajin nimeä, joten ristittiin se Piisamirotaksi, muumeissa esiintyvän samannäköisen hahmon mukaan.

Helle painoi painamistaan ja jouduttiin antautumaan olosuhteille: tehtiin leiri yli 2000m korkeuteen, arviolta 500m vuorenhuippujen alapuolelle, tosi korkealle siis. Maisemat oli upeat ja iloittiin upeasta telttapaikasta. Ikävästi telttapaikkaa kuitenkin rumistivat vanhat kiviset bunkkerirakennukset parinkymmenen metrin päässä, hyi. Koitettiin olla niistä välittämättä ja suunnattiin katseet vuorien välissä makaavaan laaksoon. 

Auringon laskiessa lähdettiin ilman tavaroita huiputtamaan lähin vuorenhuippu. Otettiin vesipullot käteen ja suunnattiin korkeuksiin. Pehmeässä ilta-auringossa satojen kilometrien päässä siintävät vuorenhuiput heijastuivat sinisissä sävyissä maisemaan ja korkeuksissa mieli lepäsi. Maisemat ja niiden ihaileminen on reissujen parasta antia: se fiilis joka niistä tulee on syy, miksi vaelluksille lähdetään. Illan pimetessä nähtiin vielä toinenkin piisamirotta juoksemassa rautatien yli. 

Siellä niitä sinisen sävyisiä vuorenhuippuja on, niin pitkälle kuin silmä kantaa.

Illalla laitettiin päät tyynyyn (tai siis vaatteilla täytetyn pussin päälle, koska eihän meillä mitään sellaisia mukavuuksia kuin tyynyt tuolla ollut) ja mentiin nukkumaan. Oltiin jo aikaisemmin päätetty, että mennään ajoissa nukkumaan, jotta jaksetaan herätä aikaisin ennen auringonnousua kiipeämään vuoren yli. Seuraava pysäkki olisi Furkapass, pieni kylä vuoren toisella puolella. Helteestä viisastuneena haluttiin saada mahdollisimman paljon nousuja tehtyä ennen auringonporotusta. 

Ja sitten alkoi yö, jota nimitimme elämämme hirveimmäksi yöksi. Heräsimme siihen kuinka sade hakkasi teltan kattoa. Just, kauankohan tuo sade sitten kestää. Seuraavaksi ilmoille päästettiin illan polttavin kysymys: välkkyykö mun päässä vai ukkostaako täällä? Ensimmäinen jyrähdys ja siitä se sitten lähti. Käytettiin arvokasta Olivian mobiilidataa googlataksemme onko vuorilla turvallista teltassa ukkosella? No eipä ole, sillä vuorilla ei ole meidän lisäksi muuta sähköä johtavaa ja teltta ei meitä salamaniskulta suojaa. Vaihtoehdot: A jäädä makoilemaan telttaan muina ukkosenjohdattimina tai B etsiä suojaa muualta, jostain joka suojaa telttaa paremmin salamaniskuilta. No, tässä kohtaa ne hyi rumat bunkkerit alkoivat tuntua ihan mukavalta osalta maisemaa. 

Päivänvalossa bunkkeri näytti tältä, vasemmalla näkyy millaisesta aukosta taisteltiin itsemme sisään.

Suojapaikoista ei ollut ylitarjontaa: varsinaisten bunkkerien ovet olivat lukossa, joten meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ryömiä sisään jonkinlaisesta ilmanvaihtokanavan aukosta. Aukko johti sisäseinän ja ulkoseinän väliseen tilaan, johon mahtui ihminen seisomaan ja kaksi makuualustaa vierekkäin lattialle. Bunkkerissa haisi kakalta, siellä jopa oli kakkapökäle, joka siinä hetkessä nimitettiin murmelin kakaksi ja tökittiin kepeillä bunkkerin kulmaan. Jälkeenpäin meille tosin selvisi että se oli todennäköisesti suden kakkaa, Alpeilla kun ei ole loppujen lopuksi montaa vaihtoehtoa jolla voisi olla sen kokoinen ja näköinen kakka. Kun vaihtoehdot ovat uhrata henkensä ukkoselle tai haistella kakkaa yön yli, oli päätöksen tekeminen loppupeleissä aika helppoa. 

Tämä kuva on otettu bunkkerin sisältä. Oikealla näkyy kapea musta rako, josta ryömimme sisälle. Vasemmalla epämääräisiä pusseja, jotka olivat bunkkerissa sinne tullessamme.

 

Ja tämä hämyisä otos on otettu sisäänmenoaukolta. Ainot kaksi kuvaa mitä yön aikana otimme.

Ukkonen jyrisi ja salamat näkyivät viivoina taivaalla. Taivas välkkyi kirkkaana ja sade piiskasi maata. Oltiin loukussa bunkkerissa, ei mitään mahdollisuutta mennä mihinkään. Tuotiin mukanamme bunkkeriin makuupussit ja -alustat, juomapullo ja puhelimet. Sadevaatteet päällä maatiin makuupusseissa ja naureskeltiin ääneen tilanteelle. Jännittävä tilanne, mutta mitä muutakaan tässä voisi tehdä kuin nauraa? Pakoon ei pääse eikä itku auta. Bunkkerista löytyi täysiä roskapusseja, muovikasseja täynnä kuivaruokaa ja yhtä paljon kaljaa kuin ruokaakin. Ilmeisesti joku muukin oli löytänyt tämän upean majoituskohteen ja rakentanut sinne hätävaran itselleen. Välitila jatkui koko takaseinän leveydeltä. Jostain käytävän päästä kuului liikehdintää ja rapinaa. Joku eläin siellä meidän kanssa taisi yön viettää äänistä päätellen, ehkä parempi kun ei saada ikinä tietää mikä eläin.

Tunnit kuluivat, taivas välkkyi ja nukuttiin pienissä pätkissä. Oltiin niin korkealla, että sinne näkyi satojen kilometrien päässä olevat vuorenhuiput, eli myös satojen kilometrien päässä välkkyvät salamat. Ei voinut ihan tietää, että ovatko salamat lähellä vai kaukana. Ja sitten, ihan yhtäkkiä. Taivas selkeni. Pilvet väistyivät kokonaan ja tähtitaivas avautui ylle. Välkyntä ei toki siihen loppunut, mutta sade loppui. Aamuviideltä tilanne rauhoittui sen verran, että päästiin ryömimään bunkkerista takaisin telttaan.

Day 5: Siitä on lähdettävä, että tänne on tultu

Aamu valkeni valoisana, mutta sateisena. Tähdet olivat poissa ja pilvet olivat valloittaneet taivaan. Laitettiin leiri pakettiin, rinkat selkään ja lähdettiin kapuamaan vuoren rinnettä ylös. Valtava pilvi vyöryi meitä kohti ja peitti alleen niin vuoret kuin laaksotkin. Sade koveni ja kastuimme läpimäräksi. Bongailtiin murmeleiden pesäkoloja vuoren rinteeltä, katseltiin sateessa laiduntavia lampaita ja suunnattiin määrätietoisesti kohti huippua. Nähtiin reissun kolmas murmeli! Ja vihdoin siellä se määränpää oli: Furkapass, 2,5km korkeudella vuorilla. 

Tummat pilvet olivat reippaasti vuorten yläpuolella, mutta alhaalla oleva valkoinen pilvi läheistyi matalalta peittäen alleen laaksot ja vuorenrinteet.

Tässä näkyy valkoinen pilvi ehkä jopa paremmin kuin edellisessä kuvassa.

Ja kun luulet ettei mikään voi mennä enää pahemmaksi: alkaa rankkasade. Viisto rankkasade. Ei sateensuojaa, ei mitään mihin ryömiä suojaan. Parkkipaikalla ihmiset autoissaan ja asuntovaunuissaan, me parkkipaikan vieresellä vanhalla tyhjällä rakennuksella kylmissämme. Talon ovet olivat lukossa, täällä ei turhaan tarjoilla suojapaikkoja retkeilijöille. Löydettiin talon seinustalta iso vaneri, joka laitettiin nojaamaan taloa vasten ja kyykistyttiin vanerin alle sadetta pitämään. Ja naurettiin, taas. Naurettiin koko absurdille tilanteelle. Odotettiin kaksi tuntia sateessa. Katseltiin, kuinka sumu ensin peitti kaiken alleen, ja sateen lakattua hetkessä taas kaikkosi paljastaen upean laakson. 

Eroa näiden kuvien välillä on 10 minuuttia.

Ja mitä me odotettiin? No bussia, joka vei meidät serpentiinitietä pitkin pois Alpeilta. Tehtiin siis tyylikäs exit vuorilta pois alppibussin kyydissä. Bussin ikkunasta katseltiin upeita maisemia, bongailtiin vaeltamiamme reittejä ja kuljettiin puolessa tunnissa se matka, johon jalkaisin oli mennyt päivä. Bussin ilmaisella wifillä googlailtiin, että sadetta ja ukkosta olisi luvassa koko loppu reissun ajaksi. Ei kiitos, nyt saisi jäädä sateiset Sveitsin Alpit taakse. Aika vaihtaa sekä Alppeja että maata: Ranska, täältä me tullaan!

Bussi vei meidät Oberwaldin rautatieasemalle, josta kannettiin märät kamppeemme maisemajunan kyytiin. Saman junan, jolla oltiin aiemmin tultu Oberwaldiin. Muutaman vaihdon kautta junat kuljettivat meidät Olivian kotiin varustehuoltoa tekemään: kuivattiin kamppeita (sade oli kastellut aivan kaiken mitä meillä oli mukana), pestiin kylpyammeessa kakkaa pois makuualustoista ja nukuttiin hyvät yöunet. Vuorilla ilman ohenemista ei vielä selkeästi huomannut, mutta maankamaralle palattuamme huomasi ilman olevan selkeästi paksumpaa. 

To be continued...

Heini