18. Sateiseen metsään 26.5.2022

Mitä tuntee ekana kun avaa aamulla ikkunan? Ihanan, raikkaan sateisen ilman. Sen tuoksun, johon herää teltasta vaelluksella. Ilma on raikas ja tunnelma rauhallinen. Sitä tuoksua lähdin tankkaamaan helatorstain aamuna Halimasjärven luonnonsuojelualueelle. En ollut millään lailla suunnitellut tästä päivästä retkipäivää, mutta sateen tuoksu herätti polttavan retkikuumeen päästä metsään. Availin silmiä kahdeksan aikoihin, kampesin itseni aamupalalle yhdeksäksi ja sadevaatteet päällä suunnistin ratikkapysäkille kymmeneksi. Kotona loihdin kasaan retkilounaan kaikesta siitä, mitä kaapeista sattui löytymään: riisiä, kanaa ja pakastekukkakaalia. Aistikkaan ja kulinaristisen kokonaisuuden ladoin kauhalla termospurkkiin, kylkeen vielä luomaan täydellisen opiskelijaruokaelämyksen mäkkärin yksittäispakattu ketsuppipussi. Viimeinen päiväni virallisesti opiskelijana: 27.5. saan todistuksen käteeni ja liityn työssäkäyvien oikeiden aikuisten joukkoon. 

Matka taittui ensin ratikan nro 1 kyydissä, jostain vaihdoin lennosta bussiin nro 18. Lähtöpaikka järveä ymäpäröivälle reitille on Halimasjärven uimarannalla, josta lähtevät pitkospuut metsään. Näin sateisena päivänä pitkospuut olivat liukkaat, mikä loi oman jännityksensä. Kieli keskellä suuta ja katse tiukasti jaloissa: kyllä tästä hyvä tulee kun jaksaa vaan keskittyä! Metsän suojassa sade tuntui kevyeltä tihkulta ja metsässä kulkevat purot pulputtivat iloisesti. Sade rummutti järven pintaan ja täytti pinnan renkailla.

 

Lounaspaikaksi valitsin kallion päällä olevan näköalapaikan. Sinne kiipeäminen liukkaita luonnonkiviportaita pitkin on tarina, josta ei äidille sovi kertoa. Kallionkielekkeellä availin ruokatermokseni korkin ja tyytyväisenä katselin kuinka lämmin ruoka höyrysi vielä. Neitsytmatkallaan oleva yhden annoksen kokoinen pöllöpurkki osoitti kyvykkyytensä yhteistyöhön retkeilyssä ja ansaitsi vakinaistetun paikan retkeilyvarusteissa. Suorastaan kulinaristisen lounaan jälkeen pakkailin kamat takaisin sateen kastelemaan reppuuni ja lähdin laskettelemaan edellä mainittuja kiviportaita alaspäin. 

Tässä koko aistikas kattaus.

 

Jälkiruoaksi maistelin polkua ympäröivien kuusten tarjoamia kuusenkerkkiä, raikkaita ja sitrusmaisia metsän makuja. Polku johdatti rannassa olevalle laiturinpätkälle, jossa sammakko huuteli. Katselin tänne, tuonne ja sinne, näkemättä Sakua. Ääni kuului mutta mitään ei näkynyt, höh. 

Nappasin muutaman kuvan järven pinnalle tipahtelevista vesipisaroista ja jatkoin matkaani ilman sammakkokuvia. Ompas surkeaa mitä Blogger tekee kuvien laadulle. Näistä tuli kuitenkin mielestäni aika hauskoja kuvia: ensimmäisessä vesipisara on kuin helmi järven pinnalla, toisessa se on vielä ilmassa matkalla veteen ja kolmannessa se on kuin pieni vesipatsas.

 

 

Lenkin loppu alkoi jo häämöttää horisontissa, kun totesin ettei retki sovi vielä loppua. Astelin satunnaiselle metsään risteävälle polulle ja lähdin tarpomaan polkua pitkin vailla mitään tietämystä, mihin polku johtaisi. Matkalle sattui jos jonkinlaisia esteitä...

...ja luolakin löytyi...

 

...kunnes isoimmaksi haasteeksi alkoi muodostua hartiosta vuotava takkini. Tunsin, kuinka aluspaitani alkoi hiljalleen kylmetä takin läpi puskevat sateen vaikutuksesta. Seikkailin metsässä takaisin samalle polulle, mistä olin tullutkin, ja pian saavuinkin takaisin uimarannalle. Uimarannalta marssin määrätietoisesti kohti bussipysäkkiä, sadepisaroiden tippuessa housunlahkeista maahan. Sukat pysyivät kaikesta huolimatta kuivana, se se on jotain! 

Heini