Sudenpennut Lappiin 2/2

Day 4: Mä vaikka kannan sut tunturiin

Viimeisen vaelluspäivän suunnitelmana oli ajaa bussilla Saariselän keskustaan ja lähteä siitä jalkaisin valloittamaan Iisakkipäätä. Lapset keräiltiin makuupusseistaan aamupalalle kahdeksan aikoihin ja kymppiin asti he saivat keskenään leikkiä, riehua ja toteuttaa itseään. Perinteinen sanonta "itku pitkästä ilosta" toteutui tälläkin kertaa: ei siinä montaa hetkeä mennyt kun ensimmäinen kyynelsilmäinen lapsi ilmaantui johtajien huoneen ovelle. Jepjep, lasten kanssa sattuu ja tapahtuu. Haaveri ei ollut onneksi iso tai vakava, mutta aiheutti harmituksen ja epätoivon siitä, ettei kolahduksen aiheuttaman kivun kanssa pärjää omin jaloin tunturin huipulle. Siinä sitten tsemppasin pientä partiolaista, että kyllä tästä selvitään. Kun reissuun on yhdessä lähdetty, niin vastoinkäymisetkin voitetaan yhdessä. 

Päästiinkö koko porukalla tunturiin? No tottakai! Päädyttiin sitten sellaiseen ratkaisuun, että mun ja lapsukaisen reput annettiin toisille johtajille kantoon, mä otin lapsen reppuselkään ja kannoin tunturin huipulle saakka. Kyllä, ihan ylös asti, kaikesta muustakin on tähän mennessä selvitty niin saatiin luvan selvitä tästäkin. Tähän ratkaisuun päädyin kahdesta syystä: 1. jos oltaisiin jääty mökille kykkimään niin siellä ei olisi ollut mitään kovin mielekästä tekemistä ja ajatukset olisi varmaankin kääntyneet tilanteen surkutteluun, ja 2. halusin itsekin ehdottomasti tuntureille. Tämä huipulle repparissa matkustanut pieni partiolainen lopulta tokeentui matkan aikana ja kävelikin omin jaloin paluumatkan huipulta alas. Vaikka terkan uraa on aika vähän takana, niin alkaa olla jo silmää ja arviointikykyä siitä, että mikä haaveri vaatii lepoa ja minkä kanssa kannattaa lähteä reippaasti kohti uusia haasteita. 

Huipulla, 454m merenpinnan yläpuolella, sumu valtasi kaiken alleen ja kaikkialla näkyi vain valkoista. Syötiin eväsleivät ja tsemppikarkit huipulla ja suunnistettiin paluumatkalle.

Kuukkeli!

 

Matkalla alas sumu hälveni pikkuhiljaa. Lapset täyttivät vesipullon puhtaasta virtaavasta joesta, vesi oli kuulemma "namimpaa kuin hanavesi Tampereella" ja "parasta vettä koko maailmassa". Ylämäkeen lapset olisivat halunneet pitää taukoja varmaan viiden metrin välein, ymmärrettävästi ylämäki on pienille (ja isoillekin) jaloille kovin raskas. Alamäkeen taas jaksoi ottaa vaikka juoksiaskelia ja taukojen tarve väheni hurjasti. 

Lounas syötiin Auroran päivätuvalla tunturin juurella. Hienossa, melkein liiankin hienossa, päivätuvassa oli valtava terassi kohti rinnettä, lasiset seinät, tehokas takka ja reilusti istumapaikkoja. Kokkailtiin trangioilla perunamuusia ja pinaattilettuja nälkäisille lapsille, nautittiin tuvan lämmöstä ja kurkittiin sälekaihdinten väleistä maksullisen varaustuvan puolelle, jossa oli keinutuoleja, kahvinkeitin, taljoja ja ties mitä ihanaa. Tuvan pihalla oli useampi maisemilla varustettu nuotiopaikka ja huussit. En tiedä voiko näin hienoa kokonaisuutta edes kutsua autiotuvaksi, ennemminkin ehkä jonkinlaiseksi lomaparatiisiksi. 

Varaustuvan hienoutta!

 

Autiotuvan lämpöä!

Seuraava huiputus tehtiinkin sitten bussilla: Kaunispään huipulle pääsi autotietä pitkin, se olikin kuulemma sudenpentujen suosikkitunturi koska "ei tarvinnut kävellä itse". Tunturin huipulta löytyi vielä lintutornikin näköalojen katseluun, siltä varalta että tunturin oma korkeus, 438m, ei riittäisi. Maisemat olivat ihanat: tuntureita näkyi joka suunnassa ja maanläheiset värit maisemassa huokuivat erämaan tunnelmaa. Sudenpennut hihkuivat ja ihailivat sitä, kuinka korkealla sitä oltiinkaan. 

 

Matkaa kokonaisuudessaan tuli varmaan sellainen 6km, jonka jälkeen ansaitusti lapset saivat oleilla sisällä, pelata pelejä ja syödä herkkuja. Tänäänkin mentiin saunaan ja uimaan tuohon jo aiemmin esiteltyyn uima-altaaseen.  Silloin kun olin Merihaissa, oli siellä tapana pelata Jungle Speed -peliä monta tuntia leireillä pitkin yötä. Ja tottahan toki tämän pelin maailmaan piti tutustuttaa myös uusi partiosukupolvi!

 

Yhtenä tämän päivän aktiviteettina oli myös tavaroiden pakkaaminen ja sudenpentujen huoneen siivoaminen. Laitan alle kuvat huoneesta ennen ja jälkeen pakkaamisurakkaa, ovat aika tyydyttävää katsottavaa.  

Vaihe 1: "kyllä kaikki osaa omat tavaransa pakata".  

Aloitin tämän pakkailu-urakan ensin ihan vaan ohjeistamalla lapsia keräilemään lattialta omat tavarat ja laittamana ne rinkkaan. Se ei edennyt kovinkaan vauhdikkaasti, sillä kuulemma "pakkaaminen on tylsäääääääääääää", "en mä jaksa pakata" ja "en mä tiedä missä mun tavarat on". Aika vaihtaa taktiikkaa, tämä ei selkeästi toimi. 

 Vaihe 2: "huutokauppaleikki". 

Lapset oven ulkopuolelle, jokaisen rinkka naaman eteen ja verhoillaan pakkaaminen hauskaksi yhteiseksi leikiksi. Lapset istuivat rinkkoinensa rivissä ja minä toin ovelle yksitellen lattialta löytyvää tavaraa ja sitten huutokaupattiin ne oikeille omistajilleen. Yksitellen tavarat rinkkaan, sitä mukaa kun sellaisen sai käteensä. Kuulostaa ehkä työläältä ja aikaa vievältä, mutta alle puolessa tunnissa jokainen tavara oli löytänyt omistajansa ja pakkaamisessa oltiin jo voiton puolella. Ja klassisesti voi myöntää, että kun johtajat auttavat lapsia pakkaamaan niin kukaan ei pakkaa johtajien kamoja: meidän huonetta ei ole ikuistettuna kuviin ja siihen on syynsä. 

Ennen....

... jälkeen!

 Päivän eläinbongaukset: Kuukkeli, poroja,  valkoinen jänis tunturin huipulla

Day 5: Ollaanko jo Tampereella?

5:30 herätys, 6:00 aamupala, 7:00 lapset bussiin ja moottori kehräämään. 

Matka läpi ensin pimeän Lapin, aurinko nousi ajallaan ja klo 10:00 oltiin odotetuimmassa pysähdyspaikassa: joulupukin pajakylässä. Lapset olivat saaneet ottaa kotoa omaa rahaa matkamuistojen ostamista varten, ja ne rahat poltteli taskussa. Siellä sitten seikkailtiin tavarataivaasta toiseen, keräiltiin kaikkea ihanaa krääsää käsiin ja ihmeteltiin joulupukkia. Kaikessa jouluisuudessaan pajakylä oli ihana paikka, mutta täytyy myöntää että ei-kovin-jouluihmisenä koen saaneeni jonkinlaista allergiaa tauotta soivista joululauluista, nyt on kuitenkin vasta lokakuu. Yhden putiikin myyjärouva heltyi reippaista ja iloisista pienistä partiolaisista niin kovasti, että lapset saivat reippaat partioalennukset ja putiikista käveltiin ulos ilmaisten poronsarvenpalasten kanssa (turisteille hinta 2e/kpl, meille hinta 0e/kpl: kyllä kannattaa olla söpö, pieni ja partiolainen). 

 

Tunnin shoppailujen jälkeen matka jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Miten se voikaan vaan jatkua ja jatkua? Pysähdyttiin Heselle syömään ja ABC:lle kauppaan, katseltiin maisemia, pelailtiin pelejä, luettiin satuja ja lapset lauloivat lauluja. Terkkatäti Heini asetti tiukat rajat ruutuajalle ja kännykät tulivat aina välillä päiväunille hellään huomaani, ettei kukaan lapsista vietä koko 12h bussimatkaa nenä ruudussa kiinni. Bussissa lapset valitsivat paikakseen bussin takaosan, ja me johtajat yllättäen löydettiin intoa istua aivan edessä, väliin jäi sopivasti tyhjää tilaa äänieristeeksi. Vihdoin ja viimein, klo 21.30, laskettiin jalkamme tamperelaiselle maaperälle ja lähdettiin kohti kotoa. Kotona mua odotti Janne, sydämenmuotoiset lämppärit ja oma sänky, pyhä kolminaisuus. 

 

Tällainen päiväretkeily Lapissa oli hauskaa, reissu meni hyvin ja olen kokonaisuuteen tosi tyytyväinen. Mutta täytyy sanoa, että kyllä tässä kutkuttelee ajatus päästä pitemmälle vaellukselle ja syvemmälle erämaahan, kokemaan taas autiotuvissa nukkumisen, märät sukat, raskaan rinkat ja itsensä ylittämisen. Ja näkemään ne kaikki maisemat, jotka erämaan syvyyksistä löytyvät!

Päivän eläinbongaukset: kettu 

Sen pituinen se.

Heini