34. Yöretki kylmään metsään 10.-11.12.2022

Vuoden pimein aika, ulkona pakkasta ja metsä täynnä lunta - hirveä hinku päästä kylmään metsään yöretkeilemään! Ja taas mennään. Aika moni muu viettäisi viikonloppuyönsä rauhallisesti omassa sängyssä nukkuen, mutta ei me Olivian kanssa, me halutaan ehdottomasti kylmään savulta haisevaan kotaan koville lavereille uinumaan. Tässä taas alkuun muutamia kontekstista irrotettuja sitaatteja retkeltä, tuomaan esimakua reissusta. Luonnollisesti osa saanee selityksensä vielä myöhemmin, mutta osa jääköön pimentoon. 

Mulla on kaks otsalamppua mukana, koska kotoa ei löytynyt varapattereita

Heräsin yöllä tikku perseessä *kaivaa makuupussista 5cm kepin*

Keitetään varmaan aamupuurot lumesta, ongitaan vaan isoimmat neulaset pois

*tuntematon mies avaa kodan oven keskellä yötä*

Meinasin saada sydärin

Tehtäiskö toiset sulkaabanaanit?

Mikään täällä metsässä ei oo niin pelottavaa kuin toiset ihmiset... JA YLILUONNOLLISET OLENNOT!

Huussissa kannattaa käydä ilman taskulamppua niin ei näe niitä kaikkia liikkuvia hämähäkkejä seinillä

*kaataa soijarouhetta vahingossa maahan* Kohta tänne tulee varmaan hiiriä! *hiiri juoksee laavun alta apajille*

Onneksi meillä on toisemme

Vielä eilen täällä meni polkuja

Tää mäki on nyt vähän liian jyrkkä käveltäväksi, pitäiskö laskea pyllymäkeä?

Day 1: Pyllymäkeä

Kamat rinkkaan ja menoksi! Määränpäänä Birgitan polku Lempäälässä, paikkavalintaa vahvasti tuki se tosiseikka, että polun varrelle pääsee julkisella liikenteellä näppärästi. Koska hehheh, ei me olla vielä niin aikuisia että alla olisi omaa autoa. Karhumäki-nimiseltä bussipysäkiltä ei montaa sataa metriä metsän reunaan ollut ja tallustaminen lumisessa metsässä saattoi alkaa. 

Alkumatka retkestä meni samaa reittiä missä aiemmin syksyllä sudenpentujen kanssa retkeiltiin. Ammejärven laavun ohi kiidettiin kuitenkin hirmuista vauhtia ja matka jatkui kohti Kaitajärven uutta kotaa. Edellinen paikalla sijainnut kota (kuvia 2020 retkestä täällä) paloi hiljattain, joten päästiin retkeilemään upouudessa, syksyllä käyttöönvihityssä kodassa. Matka kodalle oli pitkä ja vaiheikas. Tai ei nyt kovin pitkä, ehkä viitisen kilometriä, mutta vaiheikas ainakin. Matkalle osui muutama jyrkempi lasku, joiden kohdalla piti miettiä että mitenhän tämä ratkaistaan. Painavan rinkan kanssa tasapainottelu ei ole aina se helpoin nakki, varsinkaan jos yhtälöön lisätään liukas luminen rinne. Päädyttiin siis etenemään asiassa näin:

 

Käveleminen metsässä oli tosi tunnelmallista. Polkua reunustivat lumiset puut ja maisema oli seesteinen. Aidon erämaakokemuksen tuntua koetteli hieman kaukaa kantautuva moottoritien humina, muuten ei ylimääräisiä ääniä korviin kantautunut. 

 

Ja vihdoin päästiin perille. Lumi lepäsi kodan katolla ja lunta oli ainakin nilkkoihin saakka. Kota oli siisti, seinustoilla kiersivät penkit ja keskellä oli iso tulisija, kattoikkunasta sädehti valoa sisälle. Jos nyt muutaman rivin käytän puhtaaseen purnaamiseen, niin on sekin asia pois sydämeltä. On tosi hienoa, että ihmiset retkeilevät ja ulkoilevat enemmän ja arvostavat suomalaista luontoa. Mutta jos jokin tässä ärsyttää niin se, että todella monilta tuntuu olevan retkietiketti ihan hukassa. Paljoa en kanssaretkeilijöiltä vaatisi, mutta jos roskat veisi mukanaan pois luonnosta ja huomioisi polttopuiden käytössä muut taukopaikkojen käyttäjät: jos käytät kodasta viimeiset polttopuut ja sytykkeet, voisit hakea uudet tilalle ja tehdä myös sytykkeet seuraavalle. Lapin autiotuvissa tämä tuntuu onnistuvan hyvin, mutta etelässä kohtaa todella usein roskia maassa ja tyhjiä halkokasseja kodissa ja laavuissa. Aloitettiin siis retki sillä, että haettiin puukatoksesta aavistuksen kosteita puita kotaan, vuoltiin sytykkeet ja laitettiin tulet. 

 

Ja sitten päästiinkin päivän kohokohtaan: ruoanlaittoon! Oltiin suunniteltu superhyvät ruoat reissulle ja ilolla ryhdyttiin paloittelemaan kasviksia. Menussa oli nuotionyyttejä, joihin tulee nuudelia, kesäkurpitsaa, minitomaatteja ja fetajuustoa. Koko komeus kääräistiin folioon ja laitettiin nuotion loimuun valmistumaan. Ja siis ruokaa varten ainekset paloitellaan samalla puukolla, jolla sytykkeet ja polttopuut valmistellaan nuotiota varten. Kotona aina valitsee puhtaan veitsen ruoanlaittoon, mutta eipä se retkellä ole niin justiinsa. Jälkiruoaksi tehtiin vielä suklaabanaanit, tai ehkä toisetkin, sitä ei tarina kerro. 

 

Meidän päivä meni hyvin rauhaksiin kodan lämmössä istuen, nuotion rätinää kuunnellen. Juteltiin, parannettiin maailmaa, vaihdettiin asentoa istumasta makaamaan ja päinvastoin. Ajantaju katosi aivan täysin. Metsän pimeydessä kotaa valaisi vain nuotio, ja siinä hämärässä pohdittiinkin, että kylläpä väsyttää, olisko kohta aika mennä nukkumaan. No eipä ollut, kello oli 16.07??!! Huhhuh, sovittiin että ainakin kahdeksaan asti pitää pitää silmät auki. 

 

Tuollainen kiireetön oleminen teki tosi hyvää. Kotona sitä olisi alkanut suorittamaan ja puuhaamaan vaikka mitä, nyt kun ei ollut mitään tekemistä eikä nettikään ihan toiminut, oli osin pakkokin vain pysähtyä olemaan. Ja se oli ihanaa. Mä olen tosi huono ottamaan vaan rennosti, aina aloitan jotain puuhaa jos iskee tyhjä hetki. Tuo oli varmaan ensimmäinen päivä piiiiiiiitkään aikaan kun lähemmäs 8 tuntia vietettiin vain paikoillaan, rauhasta ja hiljaisuudesta nauttien, tekemättä mitään. 

Kahdeksan jälkeen lähdettiin hammaspesuille ja alettiin valmistautumaan nukkumista varten. Meillä oli teltta mukana siltä varalta, että kodalla olisi ollut muitakin retkeilijöitä ja sisäpaikkoja ei olisi riittänyt kaikille. Päätettiin kuitenkin siinä kun kaksin oltiin, että otetaan kodan laverit haltuun ja jätetään teltta pussissaan rinkkaan. Retkeilyvinkki: aina kannattaa olla oma majoite mukana, ei kannata luottaa että laavuun tai tupaan mahtuu nukkumaan sillä koskaan ei tiedä paljonko porukkaa on liikkeellä. Illan hiljaisuudessa katseltiin vielä kuinka nuotio hiljalleen hiipui ja silmät laitettiin kiinni vasta kun hiillos oli jo mustaa. Tulen kanssa samaa tahtia myös lämpö hävisi ja pian kodassa olikin kylmä kuin ulkona konsanaan. 

 

Day 2: Iik hiiri!

Keskellä yötä, ehkä noin yhden aikaan, kodan ovi aukeaa ja ovelle ilmestyy meille tuntematon mies. Meidät huomatessaan sulkee kodan oven pikaisesti ja oven ikkunasta nähdään otsalamppujen valokeilojen heiluvan pimeydessä. Hetki tasaillaan sykkeitä, ennen kuin avataan kodan ovi ja moikkaillaan ulkona seisovia henkilöitä. 

Kyseessä oli pari retkeilijää, jotka olivat saaneet saman idean kuin mekin ja ajatelleet nukkuvansa kodassa. Heillä ei ollut mitään varasuunnitelmaa tehtynä tai majoitetta mukana, joten siinä jutellessa tarjottiin meidän telttaa lainaksi tai että laavun lattialle kyllä mahtuu. Oltiin tässä vaiheessa jo nukuttu melkein 4 tuntia ja päätettiin ettei yöpuvuissa lähdetä nyt säätämään omia nukkumapaikkojamme. Eivät kuitenkaan telttaa halunneet vaan päätyivät nukkumaan puuvajaan. 

Loppuyö meni pätkittäin nukkuen, välillä piti herätä kääntämään kylkeä, venyttelemään kovan alustan kangistamaa selkää tai heiluttelemaan jalkoihin lisää verenkiertoa. Pääsääntöisesti makuupussissa oli ihan lämmin, lukuunottamatta muutamaa jalkoja palelevaa hetkeä, jotka menivät pienellä jumppailulla ohi. Aamusta herättiin pimeyteen kello 8. Hengitys kodassa höyrysi, lattialla ollut lumi oli vielä lunta ja vesipullojen vesi oli suutuntuman mukaan viittä vaille jäätä. Onneksi oltiin fiksuina tyttöinä tehty illalla polttopuut ja sytykkeet myös aamuksi valmiiksi, joten saatiin nuotio yhdellä tulitikulla sytytettyä ja kota alkoi hiljalleen lämmetä. Aamupuuron keittoon ryhtiessä huomattiin, että hupsista alkaapa juomavesi olla vähissä. Käytiin siis keräilemässä tuoretta yöllä satanutta lunta maasta ja keiteltiin se kiehuvaksi nuotiolla, sekaan puurohiutaleet ja syödessä nappailtiin isoimpia havuneulasia pois puuron seasta. Kyllähän suosituksenkin mukaan pitäisi kasvikunnan tuotteita syödä puoli kiloa päivässä! Samapa se onko se porkkanaa vai suomalaisen luonnon tarjoamia neulasia. Puuron päälle kasailtiin Alpeilla hyväksi todettuja banaanipaloja, kuivattuja karpaloita ja pähkinöitä. Oih, nuo päälliset ovat paaaaljon paremmat kuin hillo ikinä. 

  

Aamupalan jälkeen puettiin ulkovaatteet ja kasailtiin kamat. Lähtiessä vielä lakaistiin kodan lattia puhtaaksi, haettiin klapikassi täyteen puuta ja jätettiin vielä penkille sytykkeitä seuraavaa odottamaan. Kodan ovesta ulos astuessa huomasi, että kappas siinä missä eilen oli ollut polku, oli nyt vain kerros lunta. Lunta oli yön aikana tullut valtavasti ja poluilla sai kahlata lähes puoleen pohkeeseen yltävässä lumessa. Polku oli merkattu myös oransseilla palluroilla, jotka paistoivat puiden rungoissa valkoisessa metsässä. Lumisessa metsässä kävellessä olo oli kuin Lapissa konsanaan. Oli rauhallista, puiden oksat taipuivat lumen painosta ja luonto antoi parastaan. Reippaasti tarvottiin läpi lumen, välillä vuorotellen kumpi meni ensimmäisenä ja raivasi polkua. Laskettiin pari pyllymäkeä ja väisteltiin oksilta tippuvaa lunta. Lumessa näkyi oravan ja ehkäpä myös ketun jälkiä. Ja pian edessä siinsikin Ammejärven laavu. Siihen pysähdyttiin lounastelemaan ja fiilis oli loistava.... kunnes avara luonto tuli vähän liian lähelle!

Pieni hiiri vipelsi laavun alta toisen laavun alle, sieltä se kurkki meitä ja rohkeasti lähestyi maahan varisseita soijarouheita hyppien ja lumen alla vipeltäen. Sanonta " eläin x pelkää sinua enemmän kuin sinä sitä" ei pitänyt tässä hetkessä todellakaan paikkaansa. Hiiri oli selkeästi prepannut itsensä paremmin ihmisten näkemiseen kuin me itsemme hiirien näkemiseen. Hiiren läsnäolo pisti vauhtia meidän ruokailuihin: nuotiolla kypsennetyt meksikonpadalla ja ranskankermalla täytetyt paprikat maistuivat reippaaseen tahtiin pakkasilmassa. Sitten ei muuta kuin kamat kasaan ja kotia kohti! Ei jääty turhia tiskailemaan eikä enempää luonnonihmeitä bongailemaan. Alpeilla alppimurmelit ja Lapissa porot ovat vaellusmaiseman parasta antia, mutta hiiriin ja rottiin täytyy nyt kyllä vetää raja. 

Kotona levittelin kaikki savunhajuiset kamani ympäri parveketta ja pakenin saunan lämpöön. Siellä ne kamat on viisi päivää jo tuulettuneet ja yhä savunhaju puskee vahvana jos parvekkeen oven avaa. Ehkäpä täytyy näyttää tavaroille vielä pesukonettakin 😉 Retkien jälkeen olo on kyllä aina yhtä likainen, riippumatta siitä onko takana yksi vai yksitoista vaelluspäivää. Ihana päästä retkeilemään, mutta myös ihana päästä kotiinkin!

Heini